Suomalainen rahapelijärjestelmä syntyi tutkija Jukka Ahosen mukaan kolmessa kriisissä: sotien jälkeen, 1970-luvun sisä- ja ulkopoliittisessa kuohunnassa ja 1990-luvun laman aikana.
Kauppaketjut ovat olleeet rahapelaamisen levittämisen ja arkipäiväistämisen sekä pelaamisen määrän kasvattamisen aktiivinen osapuoli. Yhden pelikoneen keskimääräinen kate vuodessa on noin 31 000 euroa, josta sijoituspaikka saa 4 600 euroa. Esimerkiksi R-kioski ansaitsee neljällä pelikoneella vuodessa keskimäärin 20 000 euroa. Kauppa saa rahapelikoneen tuotosta noin 17 prosenttia, josta vähennetään 12 prosentin arpajaisvero. Vuositasolla pelikoneista maksetaan provisioita yli 80 miljoonaa euroa, mikä on suora tulonsiirto kauppiaille ja ravintoloitsijoille.
Laki ei velvoita pitämään peliautomaatteja liikkeissä, niille annetaan ainoastaan enimmäismäärä. Veikkaus ei sijoita peliautomaattejaan mihinkään ilman sopimusta kaupan, huoltoaseman, ravintolan tai kioskin kanssa. Vastuullisuuskeskusteluun sijoituspaikat eivät ole halukkaita. ”Vastuullisuutta ei ole se, että tehdään asioita vasta pakon edessä, kun laki tai säädökset määräävät, vaan että tehdään oma-aloitteisesti enemmän”, kauppaketjujen pelikonetilannetta kartoittanut Anja Nysten sanoo.
Tutkija Markus Peuhkuri käynnisti yhteisöllisen pelikone.eu-hankkeen. Mutta miksi pelikonemäärät eivät stemmanneet? Eivätkä pelaamisen mahdollisuudet vähentyneet, vaikka koneiden määrää pienennettiin. Aiemmin yhdessä koneessa oli vain yksi peli, nyt niitä saattaa olla monta kymmentä.
Pelikoneet sijoitetaan köyhimpien asuinalueille. ”Helsingin Kontulan yhdessä korttelissa on enemmän pelikoneita kuin koko 10 000 asukkaan Kauniaisissa”.
”Pehmeinä ja ’naisellisina’ pidettyjä hyvinvointivaltion rahoituskohteita siirrettiin valtion budjettirahoituksesta pelituotoilla rahoitettaviksi. Avustuksia kohdennettiin kustannussäästöjä tavoitellen yhä enemmän avohoitoa tukevien palveluiden tuottamiseen ja kehittämiseen. Hyvinvointiyhteiskunnan tärkeitä rakenteita ylläpitävistä järjestöistä tuli yhä riippuvaisempia rahapelituotoista. Samalla ne muuttuivat julkisen sektorin jatkeeksi.”
Ote kirjasta